Tietäminen alkaa, kun oivaltaa, ettei tiedä oikeastaan mistään mitään.

JOKAINEN LUO OMAN SAAGANSA

Päätin saapua tarinani alkulähteille 11. toukokuuta 1972. Kevätauringon sarastaessa täydellisenä, koin ensimmäisen erillisyyden tunteen irtaantuessani äidistäni, turvallisesta maailmasta laajempaan todellisuuteen. Puhtaana ja viattomana olin unohtanut kaiken, mitä mukanani kannoin. Perinpohjainen minäkuvan muutos, intuitiivisen näkemisen avartuminen, rakkauden horisontin perinpohjainen laajentuminen, omaan valoon ja voimaan astuminen sekä suuret opettajat; kolme lastani, olivat vasta otsikoita ilman ensimmäistäkään kuljettua askelta ja luotua sanaa.

Maaginen mummu

Kasvi- ja yrttimaagikko Mailismummu kosketti sieluani jo varhain. Aloimme kutoa yhteistä mattoa polullemme, jota pitkin olisi turvallista astella. Ajasta ikuisuuteen siirtyminen ei ole katkaissut yhteyttämme, jonka moniulotteisuus, korkeus ja syvyys piirtyvät yhä aika ajoin kokonaan uudeksi. Mattoa kudotaan edelleen kultaisista valonsäteistä totuuden ja rakkauden neulalla. Tämä ihmeidentekijä on kanssani aina, kun annan luomisen virrata lävitseni ja kynän tehdä piirtoja paperille. 

Tunteet heräävät

Loppuun palaminen. Melankolia. Synkkyys. Masennus. Syyllisyys. Häpeä. Raskas matka jatkui kuitenkin, kunnes lonkasta löytynyt luukasvain asetti 35-vuotiaan perfektionistin umpikujaan. Ainoastaan fyysisen todellisuuden linssien läpi maailmaa katsoneena jouduin luopumaan aiemmin tuntemastani kehosta tuskan laskiessa painavat kämmenet harteilleni. Aloin pelokkaana sanoittaa tunteitani, otin antautumisen heiveröisiä ensiaskeleita.

Vuotavista haavoistani kumpusivat suurimmat kipuni, jotka myöhemmin hioutuivat arvokkaimmiksi jalokivikseni; suurimmiksi siunauksiksi, joita olen saanut kokea. Vasta suurten haasteiden kohtaaminen silmästä silmään aloitti hiljalleen eheytymisen ja kasvun taipaleen. Katkeran suolainen veri alkoi muuntua hienovärähteiseksi kultaiseksi hunajaksi.

Palo astua sisäiselle sydämen tutkimusmatkalle

Halusin sydämessäni antautua pyyteettömän rakkauden edessä. Näiden sanojen ääneen lausuminen tuntui korkeana vapinana koko kehossani. Väkevä antautuminen risteytti polkuni valon veljien ja siskojen kanssa, joihin koin selittämättömän voimakasta yhteyttä. Tuntui, kuin olisimme pienen hetken sijaan tunteneet toisemme aina. Ihan alusta asti. Uinunut herkkyys aistia elämän monimuotoista värähtelyä voimistui. Ulkoinen todellisuus piirtyi totaalisesti uudelleen sisäisen maailmani tulivuoren ollessa purkautumispisteessä. Kaiken, aivan kaiken, kokeminen alkoi muuttua. Käsitys ihmisyydestä, olemassaolosta ja sielusta avartui tietoisuuteni laajempana kuin koskaan ennen.

Sisäinen shamaani herää

Valtavat pelot, syvään juurtuneet uskomukset ja tunnelukot yrittivät saada minut valtaansa, samanaikaisesti hiljaisen äänen kutsuessa astumaan syvemmälle sisääni. Halu ymmärtää elämän suurta mysteeriä veti puoleensa ja samalla syväsukellus itseen oli suurin pelkoni. Shamaanimatkat alitajunnan äärettömään avaruuteen alkoivat. Hengitys- ja meditaatiomatkat sekä eri viisausperinteiden kasvilääkeseremoniat veivät paikkoihin, joihin tietoisen mielen rajoilla ei ollut mahdollista päästä. Yhdessä seremoniassa koin ensimmäisen pelkoni tässä elämässä. Vastasyntyneenä suoraan sydämestä jokaiseen soluun ja koko olemukseen leviävä pelon värähtely sai kehon tärisemään, kokiessani uudelleen ensi kertaa erillisyyden tunteen heti syntymäni jälkeen.

Ymmärsin kantavani mukanani aivan kaikkea elämässäni kokemaani. Rakkauden eri sävyjen ohella mukana matkaa paljon turhaa, josta on hyvä päästää irti. Ilman tätä todellinen eheytyminen ei voisi alkaa. Tutkimusmatka syveni sekä kehoon, mieleen, tunteisiin että sieluun. Aluksi oli aika antaa anteeksi itselle. Hyväksyä itsensä täysin, täydellisenä tässä hetkessä ja silti keskeneräisenä.

Vihkimys tietäjän polulle

Vuosi 2020 järisytti olemukseni kivijalkaa peruuttamattomasti ja suuret syklit tulivat päätökseensä. 10 vuotta hyvinvointialalla kivijalkakaupan ohjissa ja 12 vuotta poissa kehostani riittivät. Suuren lonkkaoperaation jälkeen paluu kehoon alkoi totaalipysähdyksen, fyysisen paranemisprosessin ja valtaisan tyhjyyden ympäröimänä. Toipumisen lomassa kaipuu pyhimpään, luontoäidin syleilyyn, heräsi hiljalleen. Luonnon kutsu voimistui ja yhtenä perjantaipäivänä olin valmis kokemaan Raumalla Kokkovuoren maastossa jotakin hyvin pyhää. Kaiken sisältävä ykseyskokemus luonnon: havupuiden, koivujen, kelojen, kivien, kallioiden, varpujen, marjojen, neulasten, sienien, sammaleen; aivan kaiken kanssa oli perinpohjainen.

Vastaanotin vahvan sisäisen intuition johdattamana jotakin olemukseeni, mitä on vaikea sanoittaa. Se oli valon kieltä tai koodia, jonka merkitys jäi vielä mysteeriksi. Tämän vastaanotto loi pohjattoman kiitollisuuden luontoa ja kaikkeutta kohtaan. Tiesin, että olin tähän vihkimykseen valmis. Valmis astumaan tietäjän polulle, miten se ikinä tuleekaan ilmentymään. Vahvistuksen uudelle polulle astumisesta sain tovin päästä Kuusamon luontoon suuntautuneella retriitillä, jossa kaksi kokemusta vahvistivat uuteen astumisen.

Ensimmäinen

oli luomisprosessin syvä ymmärtäminen sydämen kautta. Miten ajatuksen, sanan ja teon pyhä liitto syntyy ja elää vapaudessa runoja kirjoittaessani. Tai oikeastaan sanojen virratessa instrumenttini, itseni lävitse. Ymmärsin, että me kaikki olemme luojia.

Toinen

kokemus mursi minut täydellisesti. Tajusin kyynelteni lomassa tulleeni Kuusamoon hyvästelemään itseni, kaiken sen, mihin reilun 48 vuoden pitkä sykli oli minua valmistellut. Valmistelujen aika oli ohi. Olin valmis astumaan uuteen.

Rohkeana omaan valooni ja voimaani aitona itsenäni.

S A A G A O N A L K A N U T