H Ä P E Ä

Se on matalista matalin. Syvänteistä syvin. Mustan sävyistä mustin. Kaivo, jonka pohjan alla ei ole enää mitään. Häpeän tunne on lamaannuttava. Kun se valtaa, peittää alleen joka ikisen solun, haluaa vajota maan alle. Haihtua tomuksi takaisin äitimaan syliin. Lakata olemasta.

Häpeä on ihmeellistä. Tai ihminen, ihmisyys on ihmeellistä. Se on ihme. Mikä valtava etuoikeus onkaan tuntea niin erilaisia tunteita? Sokaiseva raivo, lamaannuttava syyllisyys, romahduttava ahdistus ja pohjaton häpeä. Kaikki tummia, matalalla värähteleviä tunteita. Pelkoja omissa asuissaan. Huomiota huutavia harhoja totuuden, ydinolemuksemme ympärillä.

Pyyteetön ilo, autuaallinen riemu, järkähtämätön tyyneys, kunnioituksen ylittävä sanoinkuvaamaton rakkaus. Kaikki valtavan korkeavärähteisiä tunteita. Sydämessä eläviä tunteita. Sydämen kautta eloon herännyttä hienojakoista värähtelyä. Olemassaolon ytimen - rakkauden kauniita sointuja.

Mitä sinä häpeät itsessäsi? Pömpöttävää vatsaa, roikkuvia silmäluomia, pientä leukaa, isoja korvia, pakenevaa hiusrajaa, huonoa kielipäätä, liikunnallista taitamattomuutta, virtaavaa seksuaalisuutta, pientä penistä, kykenemättömyyttä kokea tunteita, rohkeuden puutetta tai sosiaalista kömpelyyttä?

Tai häpeätkö sinä itsesi ulkopuolella olevia asioita? Vanhempien matala-asteista koulutusta, vähäistä varallisuutta, vanhaa autoa, pientä asuntoa, trendien taaksejättäneitä tylsiä vaatteita, lapsesi avointa tunteiden ilmaisua tai kumppanisi karkeaa kielenkäyttöä?

Entä elätkö todeksi myötähäpeää nähdessäsi televisiosarjassa mielestäsi kehnoa näyttelijäsuoritusta? Tai kun joku laulaa antaumuksella sydämestään, mutta harmittavan läheltä nuottia? Mikä tai kuka sinussa tällöin kokee häpeää? Miksi sinä häpeät, kun vain näet jotakin toisen tekemää? Ihmisyyden ihmeellisyydellä ja empatiakykymme spektrilä on monet kasvot.

Mitä häpeä on raadollisimmillaan? Naurunalaiseksi ja kiusatuksi tulemista? Ehkä sittenkin muiden vihan ja inhon kohteeksi joutumista? Kaikkia näitä yhdistää ulkopuolisuus. Joukon ulkopuolelle jättäminen. Normien ulkopuolelle sulkeminen. Eliminointi. Aikaisemmin tämä merkitsi heimosta eristämistä, yksin jäämistä ja hyvin todennäköistä kuolemaa. Suurinta mahdollista häpeää. Hyödyttömyyttä millekkään ja kenellekään.

Miten helppoa nykyään onkaan tehdä samaa sosiaalisessa mediassa ja tuomita toinen vaikkapa omasta totuudesta ja tietoisuudentasosta eriävän mielipiteen perusteella. Koskaan edes kohtaamatta aidosti toista ihmistä. Antamatta sijaa avoimelle keskustelulle. Lietsomalla vihaa ja kutsumalla toisten egoja mukaan käräjille yhden virtuaaliseen kivittämiseen. Ihminen ja ajatus sulatetaan yhteen ja jos tämä seos ei sovi omaan muottiin, siitä tehdään vihollinen. Siitä synnytetään uhka itselle.

Entä mistä, miten ja miksi häpeä oikein syntyy? Onko kyse pohjimmiltaan siitä, että meissä on jokin osa, mikä ei sovi kollektiivisesti rakennettuihin ja rakentuneisiin lokeroihin? Miehen ja naisen malli on jonkinlainen ja kun poikkeat siitä, koet häpeää. Et olekaan langan laiha, terhakkarintainen, huipputreenatuilla pakaroilla ja täyteläisillä huulilla varustettu virheetön nainen.

Tai miehenä sinulta puuttuukin pyykkilautavatsa, salaperäinen katse, huikeat tanssimuuvit, lainehtivat hyvinhoidetut hiukset, valloittava hymy ja huikea kyky ilmaista koko tunteiden kirjoa. Miten vinoutuneita ja vääristyneitä ihanteita meille tarjotaan täydellisyytenä ja tavoiteltavuutena?

Mitä tapahtuu, kun isä sanoi sinulle pienenä: “äläs nyt itke, sä oot jo iso poika”? Entä kun äiti projisoi oman lapsuuden suurimman trauman; oman äidin rakkautta vaille jäämisen sinuun, etkä ole koskaan riittävä ja rakkauden arvoinen? Mitä tapahtuu? Synnymmekö häpeän keskelle, onko se tatuoitu syvälle suomalaisen kulttuurin luurankoon?

Onko ainoa hyväksytty tapa elää käydä koulut, mennä töihin, hankkia omistusasunto, perustaa perhe ja elää “normaalia” perhe-elämää. Jos koulu jää kesken ja haluaakin antautua elämän tuntemattomiin seikkailuihin eläen vain tätä hetkeä, onko se hyväksyttävää? Entä jos ei haluakaan hankkia lapsia tai jos kokee suurinta vapautta polyamorisessa suhteessa, onko se hyväksyttävää vai pitääkö tätä hävetä? Onko hävettävä omaa tapaa kokea elämää, ilmentää rakkautta, olla aidoin versio itsestä, jos se on yleisestä normista poikkeavaa? Jos se siis on jonkun muun tai muiden mielestä heille itselleen vierasta.

Pitääkö sinun hävetä itseäsi, kun sinulle ei olekaan lokeroa, johon sinut voisi sijoittaa? Entä onko muilla oikeus tuomita sinut, etääntyä sinusta, olla hyväksymättä sinua sellaisena kuin sinä aidosti olet? Onko muilla siis oikeus langettaa päällesi häpeän viitta? Vaikka tämän kaiken illuusion läpi näkisikin, on inhimillistä aina välillä takertua ja kokea häpeää, jota sinun ei tarvitsisi kokea. Häpeää, jonka luovat asenteet, odotukset ja mielipiteet itsesi ulkopuolelta.

Ihmislaji, ihmiskunta on vuosituhansia tappanut toisiaan. Ja tekee sitä yhä tänäänkin, vuonna 2023. Mitä me oikein olemme oppineet ihmisyyden evoluutiomatkalla? Rakkauden, hyväksymisen, sallivuuden ja tuomitsemattomuuden matkalla me olemme vielä alussa. Aivan alkutaipaleella.

Luoti ja nuoli tappavat nopeasti. Häpeä ja häpäiseminen alistavat, lamaannuttavat. Tappavat hitaasti. Olisko meidän vihdoin aika laskea aseet ja alkaa rakastaa? Jokaista kanssamatkaajaa. Ja aloittaa itsestä.