SISÄINEN SHAMAANI

Tunsin jonkin nostavan päätään sisälläni. Se tunne oli häivähdys, jonka olisin voinut sulkea pois kokemusmaailmastani. Onneksi kuitenkin huomasin sen, omistin sen. Tein siitä totta itselleni. Se oli alkusysäys jollekin uudelle. Se oli alku syklille ja ihmeelliselle synkronialle.

Tämä alkusysäys johti yhteydenottoon, jossa minulta kysyttiin: “Haluaisitko tulla kuvattavaksi? Baltimorelainen Nate Larson on nyt Raumalla ja kuvaa ihmisiä työssään ja arjessaan.” Vastasin tähän empimättä kyllä ja minulle oli heti selvää, mitä tulisi tapahtumaan. Minkälainen kuva tai ennemminkin matka tulee todentumaan. Mihin olisin nyt valmis.

Sovimme tapaamisen ja kerroin tajuntaan saapuneesta visiosta matkata sisäisen shamaanini luokse. Nate innostui ajatuksesta ja lähdimme luontoon katsastamaan kuvauspaikkaa. Halusin sukeltaa sisäiselle matkalleni rakkaan Kokkovuoren huipulla ja sen takana olevien siirtolohkareiden suojassa. Samassa paikassa olin saanut kokea 2,5 vuotta jotakin mielen rajat ylittävää; tunsin täydellisen ykseyden kaiken olevaisen välillä. Tämä muutti ja mullisti kaiken. Ja samalla musersi kaikki aikaisemmat käsitykset todellisuudesta. Sain kokemuksen myötä vastaanottaa luonnolta vihkimyksen lähteä kulkemaan tietäjän polkua. Tietämättä yhtään, mitä se tarkoittaa.

Kuvauspäivä läheni, vain siirtyäkseen kahdesti eteenpäin. Naten kotiinpaluulento alkoi lähentyä ja pieni epävarmuus yritti sukeltaa sisään. Mitä, jos kaikki peruuntuu? Vai olisiko se sittenkin helpotus, miksi tämä nyt pitäisi kokea? Asiat kuitenkin järjestyivät - kuten niillä aina elämässä on tapana - ja lopulta pääsimme Kokkovuorelle vapun aattona, vain päivää ennen kotiinpaluun alkamista.

Menimme siirtolohkareiden suojaan, paikkaan, jossa olin nähnyt shamaanin heräävän. Riisuin kaikki vaatteeni. Koleasta ilmasta ja tuulesta huolimatta minun oli lämmin. En hytissyt, ennemminkin olo oli vakaa ja varma. Samalla tunnistin pienen jännityksen piilevän jossakin, kun en tiennyt, mitä nyt tapahtuisi. Tai ehkä jännitys kumpusi enemmän siitä, että tunsin jonkin uuden ja väkevän olevan aluillaan. Ja taas kerran minulla ei ollut aavistustakaan, mitä se olisi. Mitä se nyt tarkoittaa minun matkallani.

Kävin makuulle poron taljan päälle niin kuin tunsin, että on tarkoitettu. Hengitin syvään sisään ja pitkään ulos. Suljin silmäni, rauhoituin ja vaivuin sisääni, askel kerrallaan syvemmälle ja tunsin matkan alkavan. Aistin luonnon rakkauden, sen valtaisan suuren sylin, jossa lepäsin turvassa ja tietämättömänä.

Avasin vähitellen silmäni ja käänsin päätäni kohti valoa. Aurinko alkoi sillä hetkellä pilkottaa ensi kertaa koko päivänä pilvien välistä ja aloin täyttyä hiljalleen sen elinvoimasta. Auringon lempeät säteet hellivät ihoani ja nautin hitaasta luonnon rytmistä, johon olin tahdistumassa. Nousin ylös ihmetys olemuksessani; miten kauniisti luonto heräsi samaan aikaan kuin minäkin?

Jokin ohjasi minut suuren siirtolohkareen juurelle, josta löytyi kaikki se, mitä juuri nyt matkallani tarvitsen. Löysin hypnoottisilla symboleilla kirjaillun ja käsin kudotun rekipeiton, jonka sisälle on kääritty rumpu, kapula, mustat housut ja koruja. Rumpu oli tummansininen, kuin palanen Lapin talvisesta tähtitaivaasta. Vuotaan oli piirretty spiraali, joka yhtyy keskellä valkeaan tähteen, taivaannaulaan eli Pohjantähteen.

Kelottuneeseen kapulaan luonto on piirtänyt muinaisia symboleita; ladannut sen kauniilla ja puhtaalla pyyteettömän rakkauden energialla. Yksi koruista oli tehty puuhelmistä ja poron luusta. Se yhdisti minut eläinkunnan ja puiden energiaan, viisauteen ja apuun. Toinen oli tehty sysimustasta kvartsista, harvinaislaatuisesta morionista. Se oli yhdistäjä kivikunnan rakkauteen ja lisäksi se symboloi korppia. Apulaista, joka istuu vasemmalla olallani ja on viestintuoja näkymättömän ja näkyvän maailman välillä. Laitoin korut kaulaani ja otin mukaani kolmannen, jota minulla ei ollut vielä lupa käyttää.

Puin housut jalkaani, otin saamani lahjat mukaani ja matkasin vuoren huipulle. Vuoren päällä on suojaisa kolo, jonne asetuin ja tein tulen. Rumpu heräisi henkiin, kun se yhdistyy tulen energiaan. Levitin rekipeiton taakseni kalliosinämälle ja valmistin luonnon antimista eliksiirin. Kävin tulen äärelle ja suljin silmäni. Aloin ikään kuin todella ensimmäistä kertaa tunnustelemaan energioiden luonnetta ja liikkeitä. Ne tuntuivat siinä hetkessä hyvin selkeästi ja voimallisilta.

Hetken aistimisen jälkeen tartuin kuksaani ja oli aika nauttia eliksiiri. Sen täyteläiset sävyt täyttivät koko olemukseni ja tunsin samalla vastaanottavani uuden initiaation - vihkimyksen - joka saattelisi minut läpi portin, jonka luo olin matkannut. Oli aika astua portista sisään ja alkaa vihdoinkin matkata omaa todellista polkuani. Olin jo luullut olevani sillä, mutta olinkin tainnut astella vielä pehmyttä metsätietä, joka johti tälle portille. Ja polkuni alkuun.

Kun olin nauttinut eliksiirin, löysin kallionkolosta mustan paidan, johon sain kehotuksen pukeutua. Sitten tartuin rumpuun ja yhdistin sen tulen energiaan. Tartuin kapulaan ja suljin silmäni. Pyysin rumpua viemään minut sinne, mihin juuri nyt olisi parasta mennä. Sinne, mitä juuri nyt pitäisi kohdata. Tiesin, että tämä kohtaaminen oli väistämätöntä. Oman pimeyden, omien varjojen kohtaaminen on tehtävä nyt, kun polkuni portista astun sisään.

Aloin rummuttaa antautuen joka hetki yhä enemmän rummun vietäväksi. Sen rytmiin, sykkeelle, matkalle kohti tuntematonta. Jonnekin, missä rajapinnat häilyvät ja alkavat sulautua yhteen. Keho alkoi kiemurrella käärmeen lailla, nykiä ja sätkiä tahdosta riippumatta. Energiat riepottelivat ja toivat pintaan kaiken sen, mitä en ollut halunnut näyttää. Ajoittain tärisi pää, ajoittain rintakehä ja välillä jalat. Vähitellen kiemurtelu ja oma vastustelu lakkasivat ja ääntä alkoi tulla virtana läpi koko olemuksen; läpi jokaisen solun.

Aluksi voimistuen ja vahvistuen kohti intensiivisiä ja voimakkaasti puhdistavia ääniä ja laulua. Vähitellen äänet tasapainottuivat ja harmonisoituivat muuttuen korkeammiksi ja hiljaisemmiksi. Tummat sävyt oli kohdattu ja niistä myös se kaikkein tummin, täysin pikimusta; häpeä. Äänet loppuivat luonnollisesti ja rummutus hiljeni, hidastui ja päättyi. Olin kuin pesty puhtaaksi liasta. Sen merkiksi oli aika riisua kaikki musta pois päältä ja astua aidosti tehtävän; palvelemisen äärelle. Tämän symboliksi sain pukeutua puhtaan valkeaan seremonia-asuun. Ja lisäksi sain kaulaani kimaltavan vihreän uvaroviittikorun, joka kannustaa astumaan omalle tielle; oman sydämen avautumiseen ja kuulemiseen.

Rummutin valkoisiin pukeutuneena vielä kiitosrummutuksen sille kaikelle, mitä sain kokea ja kaikelle, mikä oli tässä hetkessä läsnä. Maan, ilman, veden ja tulen rakkaus. Pohjoisen, etelän, lännen ja idän viisaus. Esi-isien ja -äitien tuki. Henkisten oppaiden ja auttajien suojelu. Ja luonto, kaikkeus, suurin opettajani.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Kuvat: Nate Larson. Photographer, Artist, Documentarian. www.natelarson.com