EGOTRIPPI

Ei puhetta, ei viestimistä ilmeillä tai eleillä. Ei katsekontaktia, ei kosketusta. Ei älylaitteita, ei lukemista, ei kynää ja paperia. Ei kontaktia ulkomaailmaan. Ei omia eväitä. Sitoudun noudattamaan jaloa hiljaisuutta ja yhteisiä moraalisääntöjä. En riistä yhdenkään olennon henkeä, en ota itselleni mitään minulle kuulumatonta, en valehtele, pidättäydyn kaikesta seksuaalisesta toiminnasta ja en käytä mitään päihteitä. Siinä lähtökohdat kymmenen päivän hiljaisuuteen. 10 päivän vankeuteen rajatulla alueella.

Tämän kymmenen päivän aikana kaikki ulkoa tulevat ärsykkeet ja virikkeet on minimoitu. Aistieni käyttöä on rajoitettu ja jokaisen päivän ohjelma on hyvin strukturoitu. Kongi soi aamulla klo 4.00. ja Vipassana-meditaatioharjoitteet alkavat klo 4.30. Jokainen päivä päättyy klo 21, jonka jälkeen voin käydä lepäämään, ellei minulla ole kysyttävää kurssin opettajalta meditaatiotekniikkaan liittyen. Kaikkiaan päivän aikana on 12 tuntia meditaatiota, joka sisältää reilun tunnin pituisen iltaluennon, joka katsotaan nauhoitteena.

Olen matkalla itseeni ja matkakumppaninani minulla on vain oma mieleni. Tai oikeastaan mieltä ohjaava egoni, joka ei aina ole kaikkein mukavin matkakumppani. Tämän kumppanin olemuksen, tarinoiden, arvostelun, halujen, tuomitsemisen ja illuusioiden äärelle saan, tai ennemminkin joudun nyt pysähtymään. Minkälaisen roolin olen sille oikein antanut? Mitä olen sallinut egoni rakentaa, säilöä, kyhätä itseeni? Onko rengistäni tullut isäntä? Mitä tai kuka minä olen, kun ego alkaa ohentua ja muuttua läpinäkyväksi? Vai muuttuuko se, muutunko minä sittenkään?

Ensimmäisten päivän aikana koen suurta ikävää läheisiäni kohtaan. Ymmärrän konkreettisesti, mitä on olla vankilassa. Miltä tuntuu, kun vapautta rajoitetaan. Tai kun vanhemmat eroavat riitaisasti ja oikeutta olla yhteydessä omiin lapsiin rajoitetaan. Surun kyyneleet valuvat poskiltani useasti, vaikka tiedän tämän matkan olevan vain väliaikaista. Tunteiden tunteminen syvenee ulkoisten ärsykkeiden minimalistisessa askeesissa. Todellisuutta ei pääse pakoon.

Toisena päivänä havahdun aidosti puhelimen käyttötarkoituksen ja itse synnyttämäni addiktion äärelle. Tämä on kehitetty vain ja ainoastaan mielen hallinnan välineeksi. Vaikka tiesin tämän varsin hyvin älyn tasolla, kokemus hiljaisuudessa tunteen tasolla oli jotakin hyvin raatorehellistä. Ääni sisällä löi avokämmenellä kasvoilleni useita kertoja ja karjui: herää! Tiesin, että suhtautumiseni tähän kapistukseen tulee nyt todella muuttumaan. Asetan selkeät rajat ja filtterit, joista pidän kiinni. Otan vastuun itsestäni. Sain jonkinlaisen pohjakosketuksen ihmismielen luonnolliseen rytmiin ja rauhallisuuteen nähden keinotekoisen ärsyketulvan addiktoivan harhan läpi.

Kolmannesta päivästä lähtien en enää pystynyt hahmottamaan, mitä kronologisesti tapahtuu. Uskomuksia, joihin oli kiinnittyneenä eri vahvuisia tunnesiteitä, jännitteitä tai tunnehaavoja alkaa tulla pintaan. Ensin pintakerroksista, seuraavana päivänä uudestaan hieman syvemmältä, seuraavana yhä syvempää ja seuraavana päivänä vielä syvemmältä.

Näiden itsekyhättyjen ansojen purku on alkanut. Niiden kohtaaminen ei ole helppoa. Haluaisin antaa pyyteettömän rakkauden virrata lävitseni, mutta huomaan tunnehaavani tuottavan rakkauden sijaan tuomitsemista läheisiä ihmisiä ja tilanteita kohtaan, jossa olen kokenut tulleeni loukatuksi. En ole halunnut päästää näistä tunteista irti vaan olen pitänyt niistä kiinni kynsin hampain ja säilönyt ne sisääni. Samoin olen tehnyt omien tekojeni suhteen, josta en ole ollut ylpeä. Olen säilönyt tuskaa sisälleni. En ole sittenkään antanut syvästi anteeksi itselleni mennyttä.

Matka syvemmälle epävarmuuden ympäröimänä tuntuu pelottavalta. Kohtaanko vielä suurempaa kipua? Mitä tämän kaiken jälkeen tapahtuu? Missä minä tämän kymmenen päivän jälkeen olen? Kestänkö tämän kaiken? Ego laskee jäljellä olevaa aikaa; tunteja, prosentteja, hetkiä vapauden tieltä.

Rajatulla alueella, jossa me kaikki reilut 50 miestä olemme, on noin 100 metriä halkaisijaltaan oleva pieni metsikkö, jossa on suuria tammia, pienempiä vaahteroita, pihlajia ja koivuja sekä muutamia polkuja puiden lomassa. Tästä pienestä kosketuspinnasta luontoon muodostuu minulle tärkeä henkireikä, josta löydän heti ensimmäisenä päivänä ystävän, josta saan turvaa.

Keskellä metsikköä on ylväs kelopuu, alueen tietäjä, hengenheimolaiseni. Oikeastaan hän on tietäjätär, upea ylväs ruotsitar, jonka nimeän Ylvaksi. Ylvan kanssa käyn monet keskustelut päivien aikana. Käyn nojaamassa Ylvan jämäkkään, mutta hiljalleen lahoavaan runkoon ja saan hänen läsnäolostaan suurta voimaa. Kiitän häntä jokaisesta hetkestä, jonka saamme jakaa ja ihailen sitä altruismia, mitä hän ilmentää. Seisoo jylhänä ja urheana omalla paikallaan, omassa voimassaan ja antaa itsensä hiljalleen ympäröivälle luonnolle haluamatta mitään takaisin. Aistin syntymän ja kuoleman ikuisen tanssin syvästi Ylvasta ja myös hijalleen pimenevästä syksystä; keltaisten, oranssien ja ruskeiden lehtien irtipäästöstä, hitaasta rujouden lisääntymisestä ja kauneuden haihtumisesta, luonnon luonnollisesta syklisestä luonteesta.

Matka sisimpään syvenee ja kuudentena päivänä koen jotakin odottamatonta. Kesken iltapäivän meditaatioharjoitetta keskittymiseni karkaa pois itsen tarkkailusta kuin napista painamalla. Näen yhtäkkiä sisälläni vatsan kohdalla äärimmäisen kirkkaan valkoisen valon. Tämä valo on kirkkainta, mitä olen koskaan kokenut. Valo alkaa hiljalleen lisääntyä ja liikkua ylöspäin. Se täyttää sydänalani, kaulani, pääni ja sinkoaa voimakkaana valopilarina suoraan päälaestani taivaisiin.

Tämän jälkeen valo täyttää navan seudun, lantion, jalat ja sinkoutuu taas suurella voimalla suoraan alas maan uumeniin. Mieli voi kuvitella ja keksiä kaikenlaista, mutta ymmärrän heti, että mitään tämänkaltaista se ei voisi keksiä. Valon kirkkaus ja voima tuntuu jokaisessa solussa ja tunnen tämän olevan osa väkevää puhdistumisprosessia, joka tässä hiljaisuudessa on tapahtumassa.

Valkoinen valo katoaa ja saan taas fokukseni takaisin ja pääsen palaamaan haparoiden meditaatioon ja itsentarkkailuun. Tauko saapuu onneksi pian ja pääsen ulos hetkeksi metsikköön rauhoittumaan. Otan kengät pois ja olen hetken paljain jaloin. Olo on hutera, etova ja oksettava. En heti ymmärrä, mitä juuri olin kokenut.

Tämä syväpuhdistuminen loi tilaa seuraavien päivien selkeytymiseen ja kirkastumiseen. Itsen havainnointi helpottui ja yhteys itseen voimistui entisestään. Tämän ansiosta koin useita selvätietoisia hetkiä ja pääsin syvään yhteyteen korkeimman minäni, henkioppaani, sisäisen tietäjäni viisauden tai Jumalan kanssa, millä nimellä sitä halutaankin kutsua.

Tunsin meditaation aikana koko kehoni kaikki kohdat, kun vain keskitin huomioni eri alueille. Aloin tuntea myös kehoni sisäisiä osia; liikuin pääkallon ja aivojen väliseen nesteeseen, isoista aivoista käpyrauhaseen, pikkuaivoihin, ydinjatkokseen, selkärangan nikamiin, välileyihin, maksaan, suoliston eri osiin, polvinivelten sisälle ja ihan kaikkialle.

Tunsin ajoittain soluissani ja kehoni eri osissa hyvin voimakasta ja hienovärähteisiä tuntemuksia. Ajoittain tuntemukset olivat selvästi karkeampia: kipua, jomotusta, pistelyä, polttavaa tunnetta, ihottuman aiheuttamaa ärsyttävää kutinan tunnetta tai tyystin turtaa tunnottomuutta. Kun selvätietoisuus lisääntyi, tietoisuuteen laskeutui kahdeksantena päivänä selkeänä tukahdutettuja tunteita, joita kehon karkeat tuntemukset ilmensivät.

Pintaan tuli katkeruutta, vihaa Jumalaa kohtaan, petetyksi tulemisen tunnetiloja, mustasukkaisuutta, ahdistusta ja samalla sain nähdä tilanteita elämäni varrelta, josta nämä tunnehaavat olivat syntyneet. Koin jopa ensimmäisen pitkän parisuhteen päättymisen tuskan yli 30 vuoden takaa ja silloin olemukseeni säilötyn mustasukkaisuuden tunteet, kun minut jätettiin toisen miehen takia. Tämä mustasukkaisuus tuntui polttavana ja pistävänä tunteena erityisesti vatsan alueella.

Sain nähdä tähän suhteeseen liittyvän myös gluteeni-intoleranssini synnyn. Tänä aikana vietin paljon aikaa koulun jälkeen tyttöystäväni luona ja lähestulkoon joka päivä söin koulun jälkeen ison kasan paahtoleipää kinkun ja juuston kera. Tämä sen hetken arkeen ankkuroitunut tapa ja suhteen päättymiseen liittyvä syvä tunnehaava oli kulkenut mukanani näin pitkään ja tämä kaikki vain saapui tietoisuuteen hyvin selkeänä.

Aloin saada myös paljon tietoa kehon eri osien symbolisesta luonteesta; mitä vasen tai oikea silmä, ranteet, kyynärnivelet, olkapäät, hartiat, alaselkä, reidet, nilkat, jalkapohjat ynnä muut kehon osat edustavat ympärille heijastuvassa todellisuudessa ja tunteiden tasolla. Ja mistä karkeat tuntemukset eri kehon osissa ovat suoraa seurausta. Olen jo pitkään kokenut fyysisten kipujen, sairauksien ja tuntemusten olevan peräsin jostain kauempaa kuin pelkästään karkeimmasta olemuspuolestamme eli fyysisestä kehosta. Nyt sain tästä selvätietoisen varmennuksen ja kokemuksen, jonka jälkeen on entistä selkeämpää, että kaikkien fyysisessä kehossa ilmentyvien oireiden syynä on tukahdutettu, käsittelemätön tunnehaava, jonka olemme säilöneet sisäämme.

Tässä selkeyden tilassa kaikki tuntui hyvin luonnolliselta. Tietoa saapui niin valtava määrä, että egoni olisi halunnut tulla väliin ja muistaa kaiken lävitse virtaavan viisauden. Siinä hetkessä oli kuitenkin helppo pysyä pois itsen tieltä ja antaa kaiken vain olla. Antaa universaalin rakkauden vain virrata tekemättä itse patoja virran tielle.

Kokemus kirkkaasta selvätietoisuudesta oli perinpohjainen. Tämä on aidosti mahdollista, kun vain hiljennyt aistimaan kehossasi tuntuvia tuntemuksia. Objektiivisesti tuomitsematta tai haluamatta muuttaa mitään. Tiedät, että kaikki syntyy ja kaikki katoaa. Jatkuva muutos on luonnon luonnollinen universaali luonne. Se ei ole sidoksissa järjestyneisiin uskontoihin, dogmeihin, filosofioihin tai mihinkään muuhunkaan. Se vain on.

Etkä tarvitse tämän kokemiseen mitään muuta kuin hiljaisuuden ja yhteyden itsesi.