H E R Ä Ä M I N E N

Rakastaja kutsuu soturin ja alkemistin koolle. On ollut hiljaista jo pitkään. Liian pitkään. Tietäjän salin jykevä puuovi on ollut kiinni liian kauan. Kukaan ei ole mennyt sisälle, kukaan ei ole tullut ulos. Ei edes narri. Hiljaisuutta on kestänyt jo ikuisuuden ajan. Rakastaja on huolissaan.

Oveen koputtaminen ei auta; kukaan ei tule avaamaan. Kukaan ei vastaa huutoihin. On vain syvä hiljaisuus. Onko tietäjä lähtenyt, antanut periksi, jättänyt meidät? Voiko niin tehdä?

Mitä jos tietäjä on jättänyt meidät, hylännyt meidät? Onko hän hylännyt itsensä?

Soturi tahtoisi ilmentää suurta voimaansa, luoda suojaa ja turvaa. Se palaa halusta saada asettaa selkeästi rajansa, puhua jämäkästi totuuttaan ja seistä omassa voimassaan; antaa oman uniikin loimun lepattaa. Mutta häneltä ei pyydetä, häntä ei kehoteta tai käsketä toimeen. Soturi on tylsistynyt. Soturi on laiskistunut, menettänyt kurinalaisuuttaan. Jämäkkyys ja järkähtämättömyys ovat poissa, vain muisto.

Kuva: Hiiden hevonen; Susanna Salo Ukon Pakka Kalevalainen tarot 2018.

Soturin keho kaipaa terveyttä, jaloa taistelua. Soturin mieli kaipaa selkeyttä, päämäärää, suuntaa ja inspiraatiota. Soturi tahtoo ilmentää tätä kaikkea sydämestään käsin. Ja olla nöyrä elämälle ja palvelemiselle. Soturi tahtoo jalostaa ja masteroida alati luonnettaan ja matkata kohti todellista luontoaan.

Alkemistin varastot ovat ehtyneet. Yrtit, kukat, juuret, lehdet, uutteet ja taikakasvit ovat huvenneet purkeista ja kulhoista. Alkemisti on hermostunut. Ympäröivä kuihtuminen ja köyhyys heijastavat alkemistin sisäistä niukkuutta, köyhtymistä ja runsauden uupumista.

Alkemisti naurahtaa, mutta silmistä heijastuu pelko ja epävarmuus. Miten näin on käynyt? Runsaus, yltäkylläisyys ja ilo olivat ennen aina läsnä alkemistin niityillä, tuvassa ja padoissa. Nyt ilon ja rakkauden liekki eliksiireissä on pienentynyt, se palaa enää hiljaa ja vaitonaisena.

Kuva: Ilmarinen; Susanna Salo Ukon Pakka Kalevalainen tarot 2018.

Alkemisti kaipaa eloa ja iloa, yhteyttä ja yhteisöä. Yhdessä tekeminen, yhdessä ilon tuottaminen tuottaa ravinteita; se ravitsee sisintä ja elämää itsessään. Alkemisti tahtoo ilmentää rakkauttaan loihtimalla mitä ihmeellisempiä rohtoja ja eliksiirejä rajattomalla luovuudellaan ja kekseliäisyydellään ehtymättömästä luonnon aarreaitasta. Alkemisti tahtoo tanssia luovuuden nuoralla maailmojen katolla, kaikkien taivaitten yllä.

Rakastaja on huolissaan. Onko tietäjä unohtanut itsensä? Onko maailma unohtanut itsensä ja hylännyt meidät? Mikä on saanut kaikkeuden vaipumaan uneen?

Hiljaisuus on kaunista. Hiljaisuus on luomista. Mutta jos luomista ei voi jakaa; jos luominen valuu tyhjyyteen, mustaan äänettömään, kylmään avaruuteen, luominen menettää merkityksensä. Luominen kuolee hitaasti. Rakastaja ei ole henkitoreissaan, sillä on yhä hienovarainen kyky yhtyä luomisen lähteeseen. Mutta rakastajan iholle on ilmaantunut uurteita ja ryppyjä. Kimmoisuus, joustavuus ja nuoruus ovat kateissa.

Kuva: Pohjolan häät; Susanna Salo Ukon Pakka Kalevalainen tarot 2018.

Rakastajan elinvoima on ehtynyt, ikään kuin elinvuosia olisi tullut yhtenä isona ryppäänä vuosikymmen lisää. Rakastaja tunnistaa itsessään surun ja melankolian, voimien hupenemisen ja ikänsä painon. Mutta rakastaja on huolissaan. Ja huolen alla palaa toivon liekki.

Suuri siniharmaa tammiovi on yhä hiljaa. Vaitonaisuus pukee hyvin jämäkkyyttä, mikä suuren salin ovesta huokuu. Ehkä jämerän kivilattian yllä lepäävä ovi sepän takominen jylhine saranoineen on tehnyt elämäntyönsä. Ehkä se on jo avautunut viimeisen kerran. Päivien lipuminen; tanssi yön kavaljeerien kanssa on päättynyt aikoja sitten. Kaikki on tasaisen muuttumatonta. Koko ajan on pilvistä ja hämärää. Aurinko, tuuli ja kuukin ovat poissa. Kenties lähteneet tietäjän matkaan?

Elämä – tai oikeammin kuolema – jatkaa jatkumistaan. Elämän tilalla on ikuisuudelta tuntuva hidastuminen. Ja hiljalleen etenevä kuihtuminen. Olisi suuri lahja saada lähteä pois nopeasti, mutta jostain syystä tällaista vaihtoehtoa ei tässä unohdetun maan syrjäisessä linnassa ole. Kaikki ovat vaipuneet unenomaiseen maailmaan silti nukahtamatta. Tietoisuus on koko ajan läsnä itsessämme.

KOP! Kuuluu kolahdus! Rakastaja säpsähtää, silmät avautuvat ammolleen, pää nitkahtaa taaksepäin ja koko keho herää kuin salamaniskusta kihelmöimään. Se on tietäjän sauvan kolahdus! Rakastaja juoksee huoneestaan kohti ovea, alkemisti ja soturi säntäävät myös ovilleen.

Alkemistin sydän takoo rintaa niin lujaa, että se tahtoo päästä ulos vapauteen. Hän katsoo vuoroin ovea ja vuoroin rakastajaa ja soturia silmiin. Askeleet lähestyvät ovea.

Soturin suuta kuivaa. Hän nieleskelee nieleskelemistään ja korjaa toistuvasti ryhtiään, varmistaa vyönsä paikkaa ja kunniakasta otettaan miekastaan.

Askeleet pysähtyvät…

Täysi hiljaisuus lyö hyökyaallon tavoin soturin, alkemistin ja rakastajan olemuksen lävitse.

Ovi avautuu ja kaikkien hengitys salpautuu: siinä seisoo TIETÄJÄ!

Kuva: Väinämöinen; Susanna Salo Ukon Pakka Kalevalainen tarot 2018.

Kyyneleet saapuvat pakottamatta rakastajan poskille, jonka iho hehkuu, uurteet kasvoilta haihtuvat ja elämän voima yhtyy pieneen toivon kipinään ja täyttää sydämen leviten jokaiseen sopukkaan.

Soturin silmistä kyyneleet pakenevat syttyneen liekin tieltä. Totuuden tuli palaa taas – vihdoinkin. Samalla soturi muistaa voimansa ja tahtonsa, joka kumpuaa elämän lähteestä.

Alkemistin silmät kirkastuvat. Pelko haihtuu ja silmiin palaa ilo. Alkemisti muistaa tuvan ylähyllyllä olevan ikiaikaisen reseptikirjan, jonka viisaudesta ja rajattomasta yhteydestä kaikkeuteen voi luoda mitä tahansa.

Ikuisuudelta tuntunut odotus on ohi. Tietäjä katsoo silmiin kaikkia; ensin soturiaan…sitten rakastajaansa…ja lopuksi alkemistiaan…ja sanoo: en minä teitä koskaan unohtanut. Mutta unohdin hetkeksi itseni. Unohdin tarkoitukseni ja merkitykseni. Unohdin luojan itsessäni. Kunnes luoja itse minut lempeästi havahdutti.

Nyt muistan jälleen. Ja nyt istutaan koolle. Rakas alkemistini, voisitko loihtia meille eliksiirin?

Sellaisen, joka sisältää…mielen ylittävää luovuutta, juurevaa sisua ja kevätauringon lämpimiä säteitä…myötäilon ja myötätunnon kyyneleitä, rehellisyyden rohtoa, aitouden ja avoimuuden valkeita kukkia…tuomitsemattomuuden tippoja, oivallusöljyä ja toimintatinktuuraa?

Ja sitten vielä hyppysellinen tai kaksikin sieltä punaisesta purnukasta ikiaikaista puhdasta pyyteetöntä rakkautta.

Sitten istutaan alas.

Ja kerron.

Kerron, mitä minä muistan.