H Y L Ä T T Y

Se, että olen hylätty, ei tee minusta mitenkään uniikkia. Meidät kaikki on joskus hylätty äidin tai isän toimesta, ehkä molempienkin. Hylätyksi tuleminen on yksi juuritraumamme. Se on hyvin inhimillistä. Ei hylkääminen itsessään, vaan emotionaalinen kokemus siitä, että joku hylkää minut. Joku jättää minut yksin ilman turvaa. Jokaisella lienee lapsuudesta tästä kokemus. Jollakin yksi muistojälki, jollakin lukuisia. Kenellä lievempänä, kenellä vahvempana. Jopa elämää alati ohjaavana tunnelukkona, kollektiivisen kuolemanpelon päällä lepäävänä syvimpänä yksilöllisenä juuripelkona.

Pelko hylätyksi tulemisesta voi alitajuisesti ohjata elämää ja tekemiämme valintoja hyvin voimakkaasti. En halua vastata viesteihin ikävällä tavalla, vaikka viestin lähettäjä vaatii minulta liikaa. Ylittää minun rajani. En kuitenkaan halua olla ilkeä tai millään tavalla tuottaa toiselle tunnetta, että minä hylkään hänet. Samalla varmistan venyttämällä rajojani, ettei hän hylkää minua. Näin toimin tiedostamatta koko ajan. Tämä on minun tapani toimia. Uskaltamatta koskaan sanoa, mitä minä aidosti haluan tässä tilanteessa. Mitä minä tunnen tässä ja nyt.

Mitä minä aidosti haluan? Mitä minä sydämestäni käsin aidosti haluan? Miten hylätty, hylätyksi tulemista ohi ja yli kaikkien pelkojen pelkäävä, voi haluta mitään itselleen? Silloinhan joutuu ehkä, jopa varmasti, hylkäämään jonkun tai mikä pahinta, tulla itse jonkun toisen hylkäämäksi. Taas kerran. Repiä syvät arvet auki, haavat taas vereslihalle. Ennemmin teen niin kuin aina ennenkin, täytän muiden toiveita ja haluja. Hylkään mieluummin itseni.

Hylätylle itsen rakastaminen ensin - ennen ketään muuta - on äärimmäisen vaikeaa. Se on kuin mission impossible, mahdoton tehtävä. Miten ikinä voisin keskittää kaiken huomioni vain itseeni, olla vastuussa vain omista tunteistani ja kurkistaa sydämeni syvyyksiin aitojen halujeni ja tarpeideni ytimeen; salaiseen, kätkettyyn, 10 turvalukolla lukittuun aarrearkkuun. En keksi mitään pelottavampaa. Jopa hylätyksi tuleminen pelottaa vähemmän. Paljon vähemmän.

Mistä lähden liikkeelle? Mitä minun pitäisi tehdä? Miten toimia rehellisesti sekä itselle että muille? Lähtisinkö liikkeelle kehostani, temppelistäni? Mitä kehoni haluaa, mitä sille tänään kuuluu? Minkälaista huolenpitoa se kaipaa? Kenties syklisesti lempeää ja vähän raskaampaa liikuntaa, saako se riittävästi lepoa? Minkälainen ruoka, minkälaiset tuoksut, minkälainen kosketus on keholleni, minulle, nautinnollisinta?

Ja hui, minkälainen intiimi kanssakäyminen, minkälainen autenttisuus kohdata toinen, minkälainen seksi tuottaa minulle suurinta nautintoa? Minkälainen on minun kiihottavin seksuaalifantasiani? Miten uskallan antautua täysin toiselle? Pitäisikö minun tutkia sitä, kohdata se, kohdata itseni kehollisena olentona? Ja pitäisikö se vielä kertoa jollekin toiselle? Apua!!!

Entä minkälaisia ihmissuhteita haluan? Pitääkö minun todellakin päättää ihmissuhteet, jotka vievät minulta vain energiaa antamatta mitään takaisin? Kenties voisin koittaa muuttaa niitä? Ehkä astua sydämeni viisauteen, rakkauden ja tietoisuuden tilaan ja sanoa sieltä käsin rehellisesti ei tai kyllä. Juuri sen, miltä minusta aidosti nyt tuntuu. Onko minulla oikeus tuntea juuri se, mitä joka hetki tunnen?

Entä mitä minä aidosti tarvitsen, mitä minä kaipaan, mitä minä toivon? Saanko kaivata turvaa toisesta ihmisestä, vaikka se syvimmillään löytyykin vain ja ainoastaan itsestä? Saanko kaivata joskus läheisyyttä, syliä ja silitystä? Olla hauras, heikko ja haavoittunut.

Entä missä ovat minun rajani? Vaikka kuinka haluaisin olla rajaton, voinko myöntää itselleni, etten voi sallia kaikkea? Jos minuun sattuu, miten uskallan sanoa sen rehellisesti ääneen toiselle ja itselleni. Miten ihmeessä rakastaa ensin itseä joka ainoana hetkenä?

Hmm…tämä taitaa alkaa jo vähän sujua…haluan kertoa unelmistani; siitä vanhasta hirsitalosta ja salaisesta puutarhasta, taianomaisesta lammesta, ikikallioista ja vanhasta kuusimetsästä, jonka syleilyssä haluan asua ja hengittää elämää onnellisena. Haluan matkustaa vanhoille pyhille paikoille; tuntureille, seidoille, pyramideille ja muille korkeavärähteisille alueille, jonne tunnen selittämätöntä vetovoimaa.

Haluan vihdoinkin opetella soittamaan didgeridoota ja muita kiehtovia soittimia. Haluan lähteä tutustumaan taas koko olemukseeni; kehooni, tunteisiini, ajatuksiini, uskomuksiini, traumajälkiini, sydämeeni ja sieluuni ilman mitään rajoitteita. Haluan ympäröidä itseni ihmisillä, jonka kanssa voin jakaa kokemukseni, tunteeni, ajatukseni ja rakkauteni. Ja yhä edelleen haluan kasvaa, kokea turvaa, antaa turvaa, pudota ja taas nousta, itkeä ja nauraa, nähdä ja tulla nähdyksi, rakastaa ja tulla rakastetuksi sinun kanssasi.

Haluan toteuttaa kaikki unelmani NYT! Kertoa kaiken, mitä sydämestäni haluan. Haluan tuntea kaiken! Haluan olla vapaa! Haluan iloita, olla taas onnellinen, minä haluan täyttyä elämällä!

Miten omien syvimpien halujen ja toiveiden ilmaiseminen ja niiden äärelle pysähtyminen voikin olla niin vaikeaa? Kaikessa inhimillisyydessään siksi, että se on elämän suurin ja vaikein kysymys: mitä minä aidosti haluan?

Rehellinen kysymykseen syventyminen ja vastaaminen kun voi tarkoittaa pitkien ystävyyssuhteiden päättymistä, jopa avioeroa, tutun ja turvallisen työpaikan vaihtoa, muuttoa kauas pois, elämän suunnan täydellistä muutosta, omien uskomusten totaalista murenemista, syvistä tunnetraumoista tietoiseksi tulemista, omien synkimpien varjojen kohtaamista silmästä silmään, elämän kokemisen syvää muutosta, oman itsen perinpohjaista transformaatiota tai jopa näitä kaikkia!

Täydelliseen tuntemattomaan hyppääminen on pelottavaa. Jossakin kohtaa elämää se voi olla jopa välttämätöntä. Antaa kontrolli pois. Ja antautua täysin. Antautua elämälle.