SAANA OSA III ENTEITÄ

Saanatunturi ja pyhä saamelainen shamanistinen energia lähetti minulle kutsunsa 2021 syksyllä. Tämä on matkan kolmas tarina.

Matkasin eilen Hetan kylään. Sain matkata talvisissa maisemissa kaamoksen kynnyksellä lähestulkoon yksin. Muutama kilometri ennen kylää tien yli juoksi lumivalkea riekko. Juuri edellisenä päivänä olin lukenut riekon olevan saamelaisille merkityksellinen lintu. Sen valkeat siivet on muun muassa sidottu tyttölasten kehdon yläpuolelle, jotta tytöstä kasvaisi puhdas kuin riekko hangella.

Heti perään alle kilometrin päässä tien yli lensi valtavan kookos lintu. Hapuilin silmälaseja näkemisen terävöittämiseksi, olikohan kyseellä jokin kookas pöllö tai jopa huuhkaja. Lasit varmistivat kuitenkin linnun olevan valtavan kokoisen pikimustan korpin. Se lensi korkean kuusenlatvaan ikään kuin kertoakseen, että täällä Lapissa me korpit olemme kaikkein kookkaimpia ja mahtavimpia kyvyiltämme.

Viime toukokuussa sain meedion kautta tiedon henkioppaaltani, että korppi on tulossa elämääni. Seuraavan viikon aikana korppi ilmestyi minulle kuvina neljästi. Ei kuitenkaan kertaakaan elävänä. Siitä lähtien olen tuntenut korpin istuvan vasemmalla olallani, vaikken vielä sen voimasta ja kyvyistä olekaan perillä. Ehkä tämä viisas ja mystinen lintu on jonkinlainen lähettiläs näkyvän ja näkymättömän maailman välillä.

Jatkoin kohti Hettaa ja pohdin näkemääni ja niiden tuomaa viestiä ja ehkä enteitä. Valkoinen ja musta. Vahvat polariteetit. Kenties pyhän feminiinin ja pimeän maskuliinin aspektit? Valo ja pimeys käsi kädessä. Yön ja päivän, syntymän ja kuoleman syklinen tanssi. Korppi olisi helppo liittää synkän viestin tuojaksi ja langeta kuoleman pelon syövereihin, mutta tunnistin tämän energian nyt niin herkästi, etten antanut sille yhtään sijaa.

Tämä oli helppoa myös sen takia, etten ole pelännyt kuolemaa enää vuosiin. Olen nähnyt kuoleman illuusion läpi. Miten luonnollinen ja kaunis asia on naamioitu tabuksi ja verhottu valtaisaan pelkoon. Taas yksi oivallinen keino hallita ja kontrolloida ihmistä. Milläpä muulla kuin rakentamalla peloista se kaikkein pahin. Kuolema ei ole elämän vastakohta. Syntymä on. Ja tämän ikuisen vuoropuhelun osallisina me kaikki olemme.

Entä jos kohtaisin kuolemani. Olisinko silloin levollinen ja peloton? En tiedä. En, vaikka olen uskoakseni kuollut lukuisia kertoja valtavan pitkän sielun matkan aikana. Se ei silti haittaa yhtään, vaikka silloin pelkäisinkin. Paljon oleellisempaa on olla pelkäämättä elämää ja nauttia koko ajan läsnäolevasta hetkestä. Hetkestä, mikä on ainoa hetki, mikä on.

Nämä linnut olivat mielessä vielä äsken, kun lähdin ennen auringonlaskua pienelle kävelylle Palojoensuun kylällä. Kävelin valkoisten hankien ympäröimänä pikkutietä, jonka päässä oli pieni hautausmaa. Kuinka osuvaa. Astelin valkoisella puuaidalla rajatun tilan sisään ja aistin hetken energiaa ja nautin hiljaisuudesta.

Otin muutaman valokuvan ja ajattelin kävellä hautausmaan toiseen päähän, josta avautuisi ehkä kiva näkymä Palojokeen. Säpsähdin ja pysähdyin vaistomaisesti, kun olin matkan puolivälissä. Näin sivullani tuoreen haudan, jossa oli jonkinlainen eristetty lämmitettävä kansi päällä ja pieni höyrynoro nousi haudan toisesta päästä kohti taivasta.

Jännää ja taas niin osuvaa, että säpsähdin pelkoon, kun kohtasin jotakin täysin odottamatonta. Universumin huumorintaju ja viisaus ovat aika ensi luokkaista. Sain taas kerran havahtua kokemuksellisesti johonkin niin päivän polttavaan ja ytimessä olevaan. Hetken tunnustelin ihmeellistä pelkoa, joka puski puseroon täysin odottamatta ja niin automaattisesti. Miten syvästi me olemmekaan ohjelmoituja kollektiivisesti niin moniin uskomuksiin. Taas oli hyvä paikka havahtua hetkeen ja huomata, ettei tässä ole mitään pelottavaa. Ei mitään luonnotonta. Ei mitään kamalaa.

Hymyilin ja jatkoin matkaa kohti hautuumaan päätyä. Ja nautin Palojoen virran väreilystä ja sinisestä hetkestä.