Olen mies. Miehen kehossa. Koen tätä elämää pääsääntöisesti miehen, maskuliinin perspektiivistä. Mitä se oikein tarkoittaa? Mitkä kaikki asiat vaikuttavat tähän kokemukseen? Minkälainen mies on kaikilta olemuspuoliltaan? Kuka miehen määrittelee? Kuka sanoo, minkälainen miehen - tässä tapauksessa minun - pitäisi olla?

Muiden puolesta en voi kertoa mitään. Minulla on vain ja ainostaan oma kokemukseni. Niin kuin jokaisella tällä pallon päällä kanssamatkaajalla. Minun kokemukseni miehenä olemisesta on matkani varrella muuttunut. Se on oikeastaan räjähtänyt sirpaleiksi. Ja alkanut hiljalleen rakentua joksikin aivan uudeksi ja ihmeelliseksi.

Reilu 15 vuotta sitten koin miehenä, työntekijänä, puolisona ja perfektionistina elämäni suurimmat haasteet. Aloin uupua. Kaikkiin elämän suuriin osa-alueisiin saapui kitkaa, joka kasvoi koko ajan. Pidin kiinni ja tungin kaiken sisääni. Minulla ei ollut mitään työkalua puhua. Ilmaista pahaa oloa, tunteita, purkaa pakkautunutta kuonaa sisältäni. Perfektionistin ylpeys esti puhumasta tuskasta ja kivusta vaimolleni, vanhemmilleni tai parhaalle ystävälleni.

Häpeä myöntää tarvitsevansa apua oli aivan liian suurta. Suoritin elämää, niin kuin mies usein tekee. Herkkyys ja haavoittuvuus nousivat pintaan, mutta pääni sisällä mies ei saanut kokea tai näyttää tällaista puolta itsestään. Vahvuus oli synonyymi miehen arkkityyppiselle olemukselle. Tämä kaikki pinnalla oleva oli jotakin muuta.

Sitkuttelin jotenkin. Jäin sairausloman sijaan vuorotteluvapaalle alle 1-vuotiaan lapsemme kanssa. Olin väsynyt, unohtelin jatkuvasti silmälasini tai kahvikuppini ties minne, söin mielialalääkkeitä, välttelin ihmiskontakteja ja kävin terapiassa. Ja “palauduin” lapsenhoidon lomassa kotona tehden koko ajan pakonomaisesti arkiaskareita, jotta olisin hyödyllinen ja tehokas edes jossain suhteessa. Jotta voisin suorittaa. Vieläkään en aidosti halunnut puhua tuskastani. Tai en rehellisesti uskaltanut. Se oli aivan liian pelottavaa. Jos puhuisin tästä ja näyttäisin heikkouteni, se murskaisi minut täydellisesti.

4 kuukautta vapaata ja olin mielestäni riittävän toipunut. Palasin töihin ja sinnittelin edelleen. Teki mieli vaihtaa työpaikkaa, mutta se oli aivan liian pelottava ajatus, kun tiesin, että kaikki uuden oppiminen olisi mahdotonta. Se veisi minulta voimavaroja, joita minulla ei ollut. Akku oli edelleen lähes tyhjä ja laturia minulla ei oikeastaan ollut. Eikä työpaikan vaihtaminen olisi rehellisesti muuttanut mitään.

Ihmeellistä tässä polun vaiheessa oli kuitenkin se, etten koskaan kokenut masennustani sairautena. Enkä koe sitä edelleenkään. Jokin sisällä kertoi, että tämä tila on väliaikainen ja johtui siitä, että kaikki elämän suurimmat osa-alueet olivat nyt väliaikaisesti solmussa. Tämä syvä tieto oli se punainen lanka, joka loi minuun toivoa.

Hetken työssäolon jälkeen minut pysäytettiin totaalisesti. Ensimmäisen kerran elämässäni kaikki seisahtui. Vasemman lonkan oireilun syy paljastui röntgenkuvauksessa luukasvaimeksi. Tutkimuksia toisen perään ja kiduttavan pitkää odottelua. Epätietoisuus alkoi hukuttaa minua kysymyksillään. Mitä nyt tapahtuu? Onko kasvain pahanlaatuinen vai hyvänlaatuinen? Onko etäispesäkkeitä? Kuolenko minä? Voiko kaikki oikeasti päättyä tähän? Miksi juuri minä? Mitä kaikkea jäikään tekemättä? Miten olen elämääni elänyt? Olinko nauttinut elämästä?

Jälkikäteen tämä kokemus oli käänteentekevä: se sai minut puhumaan tunteistani! Sanoitin ensi kertaa kipuani ja tuntojani vaimolle ja tunsin samalla valtavaa helpotusta. Vieläkään en uskaltanut kertoa tunteistani kenellekään muulle, mutta jotakin uutta olin löytänyt. Väylän purkaa minusta pois jotakin, jota olin padonnut pitkään sisälleni.

Puhuminen tuntui siltä, kuin saisi laskea selässä olevasta rinkasta yhden mustan kiven kerrallaan pois. Olo alkoi hiljalleen keventyä. Perfektionisti oli lyöty polvilleen ja senhetkiset elämää johtaneet arvot kolisivat metalliroskiksen uumeniin. Suuri havahtuminen oli nähnyt päivänvalon ja siemen heräämiselle oli kylvetty uuteen, hedelmälliseen maaperään.

Suurin muutos tapahtui tuolloin elämänasenteeni suhteen, vaikken sitä vielä silloin ymmärtänyt. Olin kokenut elämää vaarojen ja pelkojen kautta. Olin oikeasti pelännyt elää. Elin elävänä kuolleena. Miten mestarillisesti olinkaan pystynyt kätkemään tämän kaiken läheisiltäni. Nyt aloin nähdä kaikessa rakkautta ja hyvyyttä. En enää pelännyt elää ja hengittää elämänvoimaa sisääni! Uskalsin nähdä unelmiani ja mennä niitä kohti.

Tuolloin minulla ei ollut vielä aavistustakaan, mihin tämä hätkähdyttävä kasvainlöydös johtaisi. Miten pelkästään fyysisten linssien läpi elämää kokeneen miehen maailmankuva muuttuisi totaalisesti? Miten dramaattisen minäkuvan muutoksen tulisin kohtaamaan? Miten tulisinkaan vielä kokemaan rakkauden, kun esteet sydämen avautumisen tieltä alkaisivat poistua? Miten ihmeessä tulisin joskus kertomaan tarinaani muille miehille ja kannustamaan heitä puhumaan tunteistaan ja näyttämään itsestään maailmalle kaikki puolensa? Jos joku olisi tätä tällöin väittänyt, en olisi uskonut tähän sekunnin vertaa.

Elämä on suuri, kaunis mysteeri, joka tarjoaa joskus odottamattomia ihmeitä. Ja saa meidät viimein vaihtamaan suuntaa polulla.

MIES MUUTTUI